Klassikoksi voidaan nimittää luovaa yksilöä, jonka saavutukset ovat jääneet elämään, antiikin kulttuurin tutkijaa tai selkeään ja tasapainoiseen ilmaisuun pyrkivää taiteilijaa. Runebergia voi pitää klassikkona näissä kaikissa kolmessa merkityksessä. Hän on saavuttanut kestävän arvosijan ja kohonnut kansallisrunoilijaksi, toiminut yliopistossa antiikin tutkijana ja tavoitellut omassa tuotannossaan tyylin selkeyttä ja pelkistettyä ilmaisua.

J. L. Runeberg runouden klassikkona
J. L. Runebergin tuotanto, jos siihen sisällytetään kaikki tekstit, on huomattavan laaja ja käsittää tieteellisenä julkaisusarjana (Samlade skrifter) kommentaareineen 20 nidettä.

Runeberg on ennen kaikkea runoilija. Hänen taideproosansa jää luonnostaan runouden varjoon. Kuitenkin sellaiset Pietarsaaren rannikolle sijoittuvat kertomukset kuin "Jouluilta luotsimajassa" ja "Salakuljettaja" ovat jääneet elämään. Walter Scottin esikuvan mukaan aloitettu romaani vuoden 1808 sodasta jäi sen sijaan muutamaan luonnosmaiseen katkelmaan. Tavoite sinänsä jäi elämään ja toteutui myöhemmin Vänrikki Stoolin tarinoissa.

Runebergin opinnäytetyöt, latinankieliset draamatutkielmat, sisältävät omaperäisiä ajatuksia ja valaisevat hänen runouttaan. Ruotsinkieliset kritiikit, polemiikit ja esseet ovat puolestaan keskeistä kulttuurihistoriaamme.

Lyriikka
Lyyriset kokoelmat Runoja (Dikter) I-III ilmestyivät vuosina 1830, 1833 ja 1843. Kirjavia tilapäissäkeitä, ns. Siniseen kirjaan tallennettuja nuoruuden runoja, mutta myös merkittäviä runoelmia jäi kokoelmien ulkopuolelle. Niitä on julkaistu nimellä Strödda dikter I-II (Erillisrunoja).

Romantikon ja klassikon välinen jännitys tuntuu hedelmöittävänä runoilijan esikoiskokoelmassa. Esimerkkinä tästä on jumalalliselle rakastetulle sepitetty oodi "Friggalle", jossa ääretön tunne on kiteytetty roomalaiselta Horatiukselta lainatuiksi stroofeiksi ("Friggalle" 1-4):

Mua et kiehtoa voi, Afrikan kultavuo,
en hae, Okeanos loistava, helmiäs,
Friggan mua sydän kiehtoo
loistain helminä kyynelten.


(suom. Teivas Oksala)

Minäkeskeistä "sairaan sielun" tunnustusrunoutta edustaa sikermä "Mustasukkaisuuden öitä", jonka tärkeimpänä esikuvana oli Erik Johan Stagnelius (1793-1823), ruotsalaisen romantiikan nerokas edustaja.

Runeberg ymmärsi vapautumisen pyrkimykseksi pois minuuden subjektivismista. Näin hänestä ei tullut "sairaan sielun" romantikkoa, vaan klassikko, jonka intohimona oli selkeys. Tämä tavoite toteutuu vakuuttavimmin kahden ensimmäisen kokoelman osastoissa Idyllejä ja epigrammeja (Idyll och epigram), joihin hän sai mallin serbialaisista kansanlauluista ja joita usein nimitetään idylliepigrammeiksi. Näissä objektiivisissa pienoiskuvissa kuvataan varsinkin nuorten ihmisten tuntemuksia.

Laajemmista idylliepigrammeista tunnetuin on "Saarijärven Paavo", suomalaisen talonpojan monumentti. Runeberg "löysi" myöhemmin myös Kantelettaren ja loi sen pohjalta runosikermän Pieni kohtalo, jossa esteettisesti kehittynyt mutta rakkaudessaan pettynyt maalaistyttö tilittää tunteitaan.

"Ainoa hetki"
Rakkaus on idylliepigrammien keskeisin teema. "Ainoa hetki" on tekijänsä kuuluisimpia runoja. Siinä naissubjekti, kuten ilmenee alkutekstin han-sanan käytöstä, tilittää rakkauden kokemusta, joka toteutuu katsekontaktin kautta:

Mä yksin olin,
hän tuli yksin,
kun tieni ohi
vei hänen tiensä.
Ei pysähtynyt,
sen tehdä aikoi,
ei puhutellut,
vaan silmä puhui.-
Oi tuntematon
ja silti tuttu!
Niin päivä haihtuu,
pois vuosi kiitää,
ja yksi muisto
nyt ajaa toistaan.
Tuo lyhyt hetki
jäi ikuiseksi:
se tuskan hetki,
se onnen hetki.


(suom. Teivas Oksala)

"Pohjola"
Runon puhujana on pohjolan ihminen, joka kuvittelee, kuinka etelään lentävät joutsenet kaipaavat perille päästyään Pohjolaan, pesimäpaikoilleen. Etelän ihminen tulkitsee tämän kaipuun taivaan tavoitteluksi, koska linnut eivät tyydy etelän maanpäälliseen paratiisiin. Näihin sanoihin Jean Sibelius on säveltänyt yhden suurimmista yksinlauluistaan.

Runoja, litografia B. A. Godenhjelmin mukaan, SLS.Lehtiä putoo,
jäätyvät järvet.-
Joutsenet, surren
lentäkää kauas
auringon maille,
puutetta nähkää,
kaivaten tänne;
siellä te uikaa,
kaihoten meille.
Palmujen alta
silmä on teitä
katsova lausuin:
"Joutsenet, kuinka
suuri on tenho
pohjolan yllä?
Ken etelästä
kaipaa, sen kaipuu
taivasta tapaa."


(suom. Teivas Oksala)


"Joutsen " ja "Lähteellä"

Runebergin laulullisuus innoitti säveltäjiä jo ennen Sibeliusta. Heistä tunnetuimpia ovat F. A. Ehrström, Fredrik Pacius ja Karl Collan. Ehrströmin romanssityyliset "Joutsen" ja "Lähteellä" ovat olleet sekä ruotsin- että suomenkielisen väestönosan suosimia seuralauluja alusta alkaen.

"Joutsen" on ylistys Suomen suviselle luonnolle, rakkaudelle ja korkeammille elämänpyrkimyksille. "Lähteellä" sai ihmiset löytämään lähteitä kaikkialta Runebergin elämäntaipaleen varrelta. Runon lähde on sielun symboli: sen kalvoon heijastuvat säiden vaihtelut pilvineen. Runebergille on ominaista, että hän ei romantiikan Narkissosten tapaan etsinyt lähteen peilipinnasta minuutensa kuvaa niin kuin esimerkiksi Stagnelius, vaan antoi sen heijastaa avarasti olevaisen kauneutta.

Runebergin humanismi
Runoilija kokee lyriikassaan eroottisen rakkauden, isänmaanrakkauden ja Jumalan ihmistä kohtaan tuntemaan rakkauden saman kosmisen voiman ilmentymiksi. Jumala on samalla kertaa persoonallinen ja kaikkiallinen, hän on tähtien tuolla puolen mutta aivan ihmisen lähellä.

Kolmanteen kokoelmaan sisältyvää legendarunoa "Khrysanthos" voi pitää Runebergin humanismin runollisena päädokumenttina, koska siinä on kuvattu antiikin kulttuuriperinnön ja kristinuskon synteesi. Nimihenkilö on aito kristitty ja kuitenkin ylpeä ateenalaisesta kulttuuriperinnöstään, Sofokleen sanomasta.

Toimiessaan virsikirjakomitean jäsenenä Runeberg sepitti kuutisenkymmentä virttä, jotka kuvastelevat hänen valoisaa jumalakäsitystään (mm. "On meillä aarre verraton", "Sun kätes, Herra, voimakkaan" ja "Mä silmät luon ylös taivaaseen").

Epiikka ja parodioita
Kertomarunous eli epiikka vastasi parhaiten Runebergin pyrkimystä elämän objektiiviseen kuvaamiseen. Vaikutteita hän sai Saksassa edellisellä vuosisadalla syntyneestä idylliepiikasta (Voss, Goethe), mutta pohjasi ennen kaikkea omakohtaiseen antiikintuntemukseen.

Runeberg sepitti nuoruudessaan kaksi Ilias-parodiaa, ruotsinkielisen heksametrirunoelman Susi ja kreikankielisen ivamukaelman Akateeminen tutkinto (1826), jonka satiiri kohdistuu pöyhkeydestään tunnettuun professoriin. Katkelmassa mukaillaan Iliaan alkusäkeitä:

Laulaos, oi runotar, vihan vimmaa Walleniuksen
sielua raatelevaa, sen tähden niin monet nuoret
tuskia tuntea sai, Akademian kukkeat toivot.


(suom. Teivas Oksala)

Vossin ihanteiden mukaista pappilarunoelmaa Juhannusjuhla (1827) voi pitää Hannan (1836) esiasteena.

Hirvenhiihtäjät
Pekka kosii, Louis Sparren painettu tussilaveeraus, SLS.Runebergin paroodiset eeposkokeilut jäivät julkaisematta runoilijan elinaikana. Ensimmäinen julkisuuteen tullut heksametrieepos Hirvenhiihtäjät (1832) pohjaa tekijänsä omakohtaiseen Homeros- ja Vergilius-tuntemukseen ja merkitsi aikanaan homeerisen kerrontatyylin soveltamista realistiseen kansankuvaukseen (Hirvehiihtäjät I 1-15):

Iltainen oli syöty. Ja jäänyt myös oli torpan
pöytään loppuja vain, vähän kaljaa tuoppien pohjiin,
kantoja reikävän leivän ja muikkuja, myös perunoita.
Pirttikin lämpimän herttainen oli, luota kun lieden
hiillos räiskyessän tulen hehkua henki ja peitti
pilviin tupruaviin katon: vain pärepuut, reki vaivoin
nähtiin orsien päällä -ne saivat kuivua siellä.
Korkeuteen savu leijui, kun pimeän katon alle
loimua loi päre vain, siten ehtootoimia torpan
helpottain valollaan. Emännöiden ahkera Anna
itselleen sekä miehelleen pani sänkyä kuntoon.
Kattilan karstoja taas tytär huuhteli pois liki muurin
laulujakin hyräellen, ja reipas uuttera poika
varsoja hoiteli, kun tömisyttivät nuo oven luona,
jauhoja appeeseen lisäten lujan kaukalon täytti.


(suom. Teivas Oksala)

Sisältönsä ja yksityiskohdat tämä supisuomalainen savupirttikuvaus on saanut runoilijan omista Saarijärvi-kokemuksista, kuten ilmenee hänen Saarijärvi-kirjoitelmastaan. Eeppinen kehys on peräisin Vergiliuksen maanviljelyseepoksesta Georgica (Maanviljelijän työt), jossa roomalainen runoilija kuvaa italialaisen talonpojan ja hänen emäntänsä talvisia puhdetoimia tulen räiskyessä. Lukija pääsee sisälle torpparien ja talonpoikien, mutta myös huutolaisten ja kerjäläisten maailmaan. Juonellisena teemana on kartanonherran hirvenajo, johon langokset "järkevä Pekka" ja "Kurun urhea Matti" osallistuvat, sekä Matin ja kartanon emäntäpiian, "kukkean Hennan", kihlaus.
Kerjuri Aaro, Johan Knutsonin piirros 1850, SLS.
Hirvenhiihtäjät on ennen kaikkea agraarieepos: menestyvän Matin talonpidon ohessa kuvataan "vilpittömän kerjuri Aaron" kohtaloa. Tämä on kahden katovuoden jälkeen joutunut talostaan mierontielle, mutta säilyttänyt ihmisyytensä ja pääsee loppuratkaisun myötä kartanon kalavehkeiden huoltajaksi ja muusikeriksi.

Runebergin maanviljelysrunoelma on tärkeä etappi suomalaisten agraarikuvausten sarjassa (Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, F. E. Sillanpään Miehen tie). Sillä on edelleen sanottavaa EU-Suomessa maanviljelyksen kaksien kasvojen -lempeiden ja synkkien -kuvauksena, ihmisten välisen solidaarisuuden ylistyksenä ja köyhyyden ongelman vavahduttavana esittelynä.

Hanna
Runoilijan seuraava heksametrieepos Hanna (1836) aloittaa pappilakertomusten ja valkean kesäyön kuvausten perinteen Suomen kirjallisuudessa (Juhani Ahon Papin tytär ja Papin rouva, F.E. Sillanpään Nuorena nukkunut ja Ihmiset suviyössä).

Runoelman ympäristönä on sisäjärvimaisema ja aiheena 17-vuotiaan papintyttären äkillinen kihlaus juhannusyönä. Tällainen pappilaromantiikka oli saksalaisen idylliepiikan erityisessä suosiossa. Hanna on suuri nuoren tytön ensirakastumisen kuvaus, mutta myös valkean kesäyön ylistys. Hanna, tämän veli August ja tuleva sulhanen lähtevät ulos ja veli esittelee vieraalleen maiseman olemusta (Hanna III 1-16):

Hanna, P. A. Kruskopfin piirros, SLS.Päivä jo painui, sen kajo viipyi vuorien yllä.
Niin kuin morsian ilta on hempeä: pilvien kulta
maahan heijastuu valon myötä ja lempeät tuulet
leikkivät niittyjen yllä ja kukkien tuoksua tuovat.


Liitävin askelin siivekkäin kuin soutaen ilmaa
nuoret suuntasivat luo peilinä kuultavan järven.
Ystävä vieraalleen kodin rakkaan näytti jo kaiken
kauneuden, näin lakkaamatta hän muisteli, haastoi:
"Katsohan: veen rusotus erilaista on kuin meri siellä,
missä se huoaten lyö kotiseutusi kalliorantaan.
Täällä on vihreys vaihtelevaa. Lukemattomat saaret
nousevat aaltojen alta ja huojuen kutsuvat puutkin
soutelijaa väsynyttä, ne hälle varjoa tarpoo.


Nientä jos taas lähestyt, joka maahan yhtyvän näyttää,
aukeavat vedet laajemmat, kodikkaat kylät siellä
rantoja reunustaa sekä hohtaa kaukana kirkko."


(suom. Teivas Oksala)

Hannan asema idylliepiikan klassikkona ilmenee siitäkin, että sitä on käännetty eri kielille, saksaksi jopa neljä kertaa. Nykyajan ihmistä puhuttelee kenties voimakkaimmin runoelman syvä luonnontunne, joka löytää vastineen oman aikamme vihreässä liikkeessä. Niinpä Hannan veljeä Augustia voi pitää vihreän aatteen läpitunkemana nuorukaisena.

Jouluilta ja Nadeshda
Vanha Pistoli tarinoi, R. W. Ekman, SLS.Seuraavina vuosina Runeberg viljeli epiikassaan sekä klassismin että romantiikan sarkaa. Hän julkaisi kolmannen heksametrieepoksensa, kartanoympäristöön sijoittuvan Jouluillan (1841), jonka heksametrikerronnan lomaan on upotettu muihin mittoihin sepitettyjä virtuoosinumeroita.

Päähenkilöinä ovat sotavanhus Pistoli, yksi Runebergin kuolemattomista veteraanihahmoista, ja kartanon tytär, 16-vuotias Augusta. Kartanoon odotetaan jouluna kapteenin poikaa ja Pistolin poikaa palaavaksi Turkin sodasta. Vain edellinen palaa ja tuo tiedon jälkimmäisen kaatumisesta. Pistoli kantaa menetyksensä jäyhän miehekkäästi - Vänrikki Stoolin tarinoita ennakoivalla tavalla.


Samana vuonna ilmestyi vaihteleviin mittoihin sepitetty Nadeshda (1841), joka sijoittuu Venäjälle Katariina Suuren aikaan. Tämä ruotsalaisen Love Almquistin (1793-1866) innoittama episodirunoelma kuvaa, kuinka veljekset, "synkkä Dmitri" ja "riemun Voldmar" kilpailevat samasta neidosta, nimihenkilöstä. Keisarinna itse sanelee loppuratkaisun..

Kuningas Fjalar
Monet pitävät Runebergin runouden huippuna viikinkiaikaan sijoittuvaa sagaeeposta Kuningas Fjalaria, jossa on nähty runoilijan vastine ruotsalaisen Esaias Tegnérin Fritjofin tarulle (1825). Runoelman jylhä tragiikka on valettu loppusoinnuttomiin stroofeihin, jotka ovat Horatiuksen oodimittojen johdannaisia (Kuningas Fjalar I 1-4):


Päämies jalo Gauthiodin
tuo istui Fjalar valtiastuolissaan.
Riemua voittojensa silmät
loistivat alta hopeahapsien.


(suom.Teivas Oksala)


Sodat lopetettuaan Fjalar julistaa voimansa tunnossa rauhan ajan alkaneeksi. Paikalle ilmestyvä jumalten tulkki Dargar ennustaa kuninkaan suvun tuhoutuvan rutsaan kostoksi siitä, että tämä on tavallaan asettanut itsensä jumalien yläpuolelle. Jumalia herjaten Fjalar päättää nyt surmata toisen lapsistaan. Hänen on valittava poikansa Hjalmarin ja tyttärensä Gerdan välillä. Valinta päätyy jälkimmäiseen: tytär syöstään jyrkänteeltä mereen. Juoneen punoutuu Oidipuksen tarua muistuttava kohtalontragedian kehittely, kun Gerda pelastuu ja päätyy kuningas Morannalin ottotyttäreksi. Hänen syntyperänsä jää pimentoon, ja häntä kutsutaan Oihonnaksi, meren tyttäreksi. Sankariksi vartuttuaan Hjalmar voittaa hänet omakseen.

Sisarukset pääsevät perille salaisuudestaan, ja sisar kuolee vapaaehtoisesti. Hjalmar saapuu isänsä luo, kertoo tapahtuneesta, tuo terveiset sisareltaan ja surmaa itsensä isän silmien edessä. Fjalar tunnustaa nyt jumalien ylivallan, nämä kun pystyvät halutessaan pelastamaan pienen lapsen varmasta kuolemasta, ja päättää päivänsä viikinkikuninkaan arvoisella tavalla (Kuningas Fjalar V 305-320):

"Aallot ärjyvät ja myrsky mylvii,
käskystänne ne talttuvat,
teitä kuuntelee meri, hauta laivain,
niellä lasta ei avutonta voi.
Teidät tunnen. Kasvojenne eessä
kerran nöyrtyä kaihda en.
Kyllin pitkän sain elon, mulle halpaa
mainen suuruus on. Tykö teidän käyn."
Tussilaveeraus Kuningas Fjalariin, luultavasti C. A. Ekman, SLS.
Näin hän lausui, miekallansa hiljaa
rinnan viilteli arpisen.
Lämmin kummuten sydänlähde yhteen
liitti Hjalmarin veret, taatonkin.
Kautta maan ja merten täynnä loisti
Pohjolan kesäilta sees,
painui metsän taa tulivirta päivän,
niin myös nukkui valtias Fjalar pois.


(suom. Teivas Oksala)

Runeberg ymmärsi runoelmansa sanoman traagiseksi armoksi: kun Fjalar nöyrtyi, hän sovitti uhmansa ja pääsi jumalten luo. Tämä ilmenee Runebergin omista selityksistä, jotka syntyivät runoilijan ajauduttua polemiikkiin J. V. Snellmanin kanssa, tämä kun oli hegeliläisyytensä mukaisesti tulkinnut Fjalarin ongelmaksi perheen ja yhteiskunnan välisen ristiriidan.

Vänrikki Stoolin tarinat
Kansallisrunoilijaksi Runeberg kohosi ennen muuta "Maamme"-runon ja Vänrikki Stoolin tarinoiden isänmaallisena runoilijana. Huomattava merkitys tässä yhteydessä on Paavo Cajanderin nimissä kulkevalla Vänrikkien suomennoksella, joka toi runot suomenkielisen väestönosan henkiseksi omaisuudeksi ja nosti teoksen lopullisesti kansallisrunoelmaksi.

Runot ilmestyivät kahdessa osassa 1848 ja 1860. Lähteinä runoilija käytti perimätietoa, jota oli tarjolla muun muassa kapteeni Enehjelmin perheessä Saarijärvellä ja Ruovedellä, ja G. Montgomeryn historiateosta Ruotsin ja Venäjän välisestä sodasta 1808-1809.

Toiseen kokoelmaan Runeberg sai runsaasti aineistoa myös veteraaneilta, jotka olivat tunteneet jo ensimmäisen sarjan omakseen ja lahjoittaneet runoilijalle kiitokseksi 1854 suurikokoisen, taiteikkaan hopeakannun. Paljon on pohdittu sitä, kuka oli vänrikki Stool, oliko hänellä historiallista esikuvaa. Luontevinta on ymmärtää hänet veteraaniperinteen elävääkin elävämmäksi ruumiillistumaksi ("Vänrikki Stool" 157-162):

Veteraanikannu, SLS.Ja laulut, jotka sepitin,
sain suusta ukon jalon,
kun öisin niitä kuuntelin,
vain päre antoi valon.
Ne sulle lahja koruton,
oi kallis synnyinmaani, on.


(suom. Teivas Oksala)

Vänrikki Stoolin tarinoiden runot ovat enimmäkseen kertovia balladeja, välähdyksiä Suomen sodasta 1808-1809, mutta on joukossa muutama lyyrinenkin runo, kuten "Maamme", "Sotilaspoika" ja "Porilaisten marssi", jotka asettuvat kokoelmien alkuun.

Vänrikkien suosio perustuu mieliinpainuviin henkilöhahmoihin, jotka tempaavat lukijan mukaansa, olipa kyseessä sotajermu tai korkea upseeri ("Sandels" 1-6):

Sandels hän Partalan kylässä vaan
lounastaan rauhassa söi.
"Pian Virran sillalla taistellaan,
heti kello kun yksi löi.-
Olen teidät luokseni pyytänyt.-
Forellia, pastori, nyt!"


(suom.Teivas Oksala)

Kenraali (silloinen eversti) Sandels tunnetaan vielä tänä päivänä ylivertaisena herkkusuuna. Mutta arvon Sandels antoi myös suomalaiselle rivimiehelle, Sven Dufvalle, jota on verrattu roomalaiseen sillanpäätaistelijaan Horatius Cocleeseen ja joka runoelman sotajermuista on mieliinpainuvimpia ja suosituimpia. Upseerien ja miehistön välinen solidaarisuus oli yksi Runebergin ihanteita. Kun Dufva oli estänyt vihollisia pääsemästä erään sillan yli, mutta kaatunut itse sydämeen osuneesta luodista, Sandels tulkitsi tilanteen näin ("Sven Dufva" 105-108):

"Paikkansa tiesi luoti, se on pakko tunnustaa",
enemmän meitä tiesi tuo", kenraali toteaa.
"Ohitti otsan, koska pää on köyhä, heikkokin,
ja tiensä löysi parempaan, tuon rintaan sankarin."


(suom.Teivas Oksala)

Antiikin runoudesta, Tyrtaioksen taisteluelegioista ja Simonideen runoista, Runeberg löysi kirjallista pohjaa sankarikuoleman paradoksille: ihmeeksi koetaan se, että kaatunut sankari ei kuole vaan elää ja saa ikuisen maineen. Vaikuttavin esimerkki on lainattavissa everstiluutnantti Dunckerille omistetusta runosta ("Heinäkuun viides päivä" 106-112):
"Runeberg vänrikki Stoolin luona", Staaf, Tukholma, SLS.
Hän kaatui, vaan on ihanaa,
jos niin kuin hän mies kuolla saa
loisteessa ikimaineen.


Ei huku järveen unholan,
vaan lailla saaren vihannan
hän nousee alta laineen:
kuolleena välttää kuoleman.


(suom. Teivas Oksala)

Vänrikki Stoolin tarinoiden uljaimpia runoja on kokoelman toiseksi viimeinen, "Maaherra", jossa rauhan töissä kunnostautunut maaherra Wibelius asettaa oikeuden periaatteen vastapuolen ylipäällikön uhkavaatimusta vastaan ja sinkoaa kuolemattomat sanansa ("Maaherra" 69-72):

"Te voititte, on teidän valta nyt,
se mulle tehkää, mikä miellyttää!
Vaan laki, johon olen syntynyt,
jälkeeni tänne jää."


Vastapuolen ylipäällikön reaktio täydentää kohtauksen sanoman (säkeet 77-80):

Tuon väistyi julma ilme kasvojen,
kuin silmäyksen lämpimän hän sois,
lujasti tarttui käteen vanhuksen,
kumarsi lähti pois.


(suom. Teivas Oksala)

Viholliset löytävät ihmisen toisistaan ja kunnioittavat ihmistä toisissaan. Näin ihmisyyden ääni saa sotarunoelmassa sille kuuluvan sijan.

Viime maailmansodan jälkeisen ajan ihmisen ei ole yhtä helppoa lukea Vänrikki Stoolin tarinoita isänmaalisena aaterunoutena kuin edellisten sukupolvien. Toisaalta Runebergin ja Väinö Linnan sotasankarien välillä ei ole niin suurta eroa kuin aluksi luultiin. Onhan esimerkiksi johtajien ja rivimiesten välinen solidaarisuus kantava idea niin Vänrikki Stoolin tarinoissa kuin Tuntemattomassa sotilaassa.

Vänrikkejä ei pidä lukea liian "korkeajännitteisesti", vaan parempi on myöntää, että ne ovat ennen kaikkea "tarinoita", sotajuttuja, joiden viritys monin paikoin kohoaa varsin korkealle.

"Maamme" - kansallishymni
Vänrikki Stoolin tarinoiden prologiksi on sijoitettu "Maamme", jota suurina juhlahetkinä, esimerkiksi urheiluvoittojen jälkeen me suomalaiset laulamme Fredrik Paciuksen säveltämänä hymninä. Tämä runo kannattaisi lukea toisinaan kokonaan alusta loppuun tyytymättä ensimmäiseen ja viimeiseen säkeistöön.

"Maamme" ei ole vallankumousmarssi niin kuin "Marseljeesi" eikä alamaisuuden vakuutus "Keisarihymnin" tapaan, vaan ylistys kovia kokeneelle mutta tulevaisuuteen luottavalle, "tuhatjärviselle" isänmaalle. Sen turvin on hyvä lähteä purjehtimaan kolmannen vuosituhannen merta kohti tuntemattomia kohtaloita.

Näytelmät
Uransa lopulla Runeberg kirjoitti myös kaksi kokoillan näytelmää: komedian En voi ja tragedian Salamiin kuninkaat (1863). Jälkimmäinen on Sofokleen pohjalta itsenäisesti kehitelty Troijan sodan jälkinäytös, joka tänä päivänä soveltuu parhaiten luku- ja aatedraamaksi. Aatteellisena ytimenä on oikeuden periaate, jonka puolesta nuori päähenkilö uhraa henkensä sovittaen samalla näytelmässä kärjistyneen ristiriidan.

Pohjoismainen ja eurooppalainen klassikko
Johan Ludvig Runeberg on pohjolan suurimpia runoilijoita ja ansaitsisi jo siksi ennakkoluulotonta asennoitumista. Runebergin teoksia käännettiin eurooppalaisille kielille jo hänen elinaikanaan, ja hän herätti huomiota kautta Euroopan. Hänen runoutensa suomentamisesta tuli kansallisen kulttuurin keskeinen sarka. Nykyisin tarvitaan myös uusia, tuoreita suomennoksia, jotta kansallisrunoilijan sanoma välittyisi edelleen suomenkieliselle väestönosalle. Runebergilla voisi olla paljonkin sanottavaa meidän ajallemme. Meidän on vain luettava ja kuunneltava häntä ja löydettävä tuo sanottava omakohtaisen kokemuksen tietä.

Teivas Oksala

RUNEBERG LEHTIMIEHENÄ

Helsingissä ilmestyi 1830-luvulla kolme lehteä: virallinen Finlands Allmänna Tidning, kaupungin porvariston suosima Helsingfors Tidningar sekä akateemiselle sivistyneistölle suunnattu Helsingfors Morgonblad. Ensin mainittu ilmestyi kuusi kertaa, toiset kaksi vain kaksi kertaa viikossa. Kaikki kolme olivat pieniä niin kooltaan kuin levikiltäänkin. Lehdet koostuivat neljästä noin A4-kokoisesta sivusta. Turussa Åbo Underrättelser ilmestyi kerran viikossa. Porvoo ja Vaasa saivat omat ruotsinkieliset lehtensä 1830-luvun lopussa. Oulussa ilmestyi Oulun Wiikko-Sanomat ja Viipurissa Sanan Saattaja Wiipurista.

1830-luvulla lehdet sisälsivät usein kaunokirjallista materiaalia, Helsingfors Morgonblad -lehdessä jopa ensimmäisellä sivulla. Suuri osa Runebergin toisen runokokoelman runoista oli ensin julkaistu nimenomaan tässä lehdessä. - Ryhtyessään lehtimieheksi Runebergin ainoa meriitti olikin juuri se, että hän oli saanut muutaman runon julkaistua eri lehdissä.

Lehtimiehenä Runeberg arvosteli monien ruotsalaisten kirjailijoiden teoksia. Vuonna 1832 hän kirjoitti useita hyvinkin kriittisiä juttuja Ruotsissa vallitsevista kirjallisista suuntauksista. Ei liene aivan väärin väittää, että kirjallisuuskritiikki löysi tiensä maamme päivälehdistöön juuri Runebergin artikkeleiden ja arvostelujen myötä. Mitenkään hyväntahtoinen Runeberg ei kriitikkona ollut. Päinvastoin, jo opiskeluvuosina hän kirjoitti, että "ikävin tuntemani työ on toisten teosten arvostelu" ja että "arvostelun ei tule sisältää kehuja, ei ainakaan ylenpalttisesti". Niinpä hän jakoikin korkeintaan lyhyitä, tavanomaisiin fraaseihin puettuja kehuja.

Virkanimitysten sekä yliopistoa ja kahta hiippakuntaa koskevien uutisten lisäksi Helsingfors Morgonblad ei sisältänyt uutisjuttuja eikä varsinaista yhteiskuntakeskustelua. Syynä tähän oli osittain maassa vallinnut sensuuri, osittain Runebergin välinpitämättömyys sen tyyppistä kirjoittelua kohtaan. Lehden sisältö olisikin ollut aika yksipuolinen, elleivät Lauantaiseuran muut jäsenet olisi avustaneet omilla kirjoituksillaan. Elias Lönnrot kirjoitti ahkerasti artikkeleita rahvaan elämästä ja reportaaseja pitkiltä runonkeräysmatkoiltaan.

Monen muun lehden tapaan myös Helsingfors Morgonblad lainasi materiaalia ulkomaisesta lehdistöstä. Usein toimittajan vaimo Fredrika Runeberg oli se, joka vastasi näiden uutisten ja lyhyiden novellien valinnasta ja kääntämisestä. Runebergin toimittajakaudella lehden vahvuus oli hänen omissa runoissa, matkakertomuksissa ja Suomen luontoa ja kansanelämää kuvaavissa jutuissa. Näistä tunnetuimpia on hänen artikkelinsa Saarijärvestä, josta tuli leimaa-antava mielikuvallemme sisämaan luonnosta ja suomalaisesta rahvaasta.

Runebergit muuttivat Porvooseen vuonna 1837. Seuraavana vuonna Borgå Tidning alkoi ilmestyä. Runeberg avusti lehteä lyhyillä tarkasteluilla sekä otteilla eeppisestä Jouluilta-runosta.

Pia Forssell
(Suom. Markus Sandberg)

Runebergin lehtijutut, arvostelut ja tarkastelut löytyvät teoksesta Samlade skrifter av Johan Ludvig Runeberg VIII:2 Uppsatser och avhandlingar på svenska. Journalistik (Helsingfors, Svenska litteratursällskapet, 2003). Helsingfors Morgonblad ja muut sen ajan lehdet löytyvät internetistä, Historiallisen sanomalehtikirjaston sivuilla http://digi.lib.helsinki.fi/index.html

 

<Takaisin