Runeberg kuvataan tavallisesti samanlaisena kuin hänen patsaansa Helsingin Esplanadin puistossa ja Porvoossa: kaljupäisenä, papintakkiin pukeutuneena, oikea käsi takin poveen kätkettynä. Mutta näyttikö Runeberg todellisuudessa tällaiselta vai onko patsasta pidettävä ihannoivana jälkikäteissepitteenä? Nykyään ei välttämättä edes tiedetä, ketä Esplanadin puiston patsas kuvaa - eihän siinä ole edes runoilijan nimeä. Kun patsas paljastettiin vuonna 1885, Runebergin asema oli niin vankka, ettei nimikilpiä tarvittu.
Aikansa julkkis
Runeberg oli Suomen ensimmäinen suuri julkisuuden henkilö, jonka kuvat levisivät sarjatuotantona. Varsinkin häntä esittäviä litografioita ja valokuvia myytiin yleisesti kirjakaupoissa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Runeberg-aiheisia öljymaalauksia ja valokuvia monistettiin muun muassa valokuvajäljennöksinä ja litografioina, usein runoilijan näköisnimikirjoituksella varustettuina.

J. L. Runeberg 1862 tai 1863, D. F. Hirn, SLS.
Jäljentämisen voidaan jopa sanoa kasvaneen omaksi pienimuotoiseksi teollisuuden haarakseen, sillä Runeberg-kuvat olivat kannattava myyntituote. Samalla pönkitettiin sitä ihannekuvaa ja suoranaista kulttia, joka oli niin leimaa-antava tuon ajan Runeberg-käsitykselle.

Kuvamanipulaatio on nykyään kuuma keskustelunaihe, kun tietokoneiden avulla voi muokata kuvia, poistaa ei-toivottuja henkilöitä ym. Kyse ei kuitenkaan ole mistään uudesta ilmiöstä: valokuvaajat ja litografit olivat tämän alan mestareita jo 140 vuotta sitten.

Runeberg mallina
Runebergia esittäviä taideteoksia on säilynyt jälkimaailmalle yllättävän runsaasti. Runoilija oli taiteilijan tai valokuvaajan mallina ainakin viidessäkymmenessä teoksessa. Näistä noin puolet on valokuvia ja ainakin 16 taidemaalarin tai kuvanveistäjän mallina istumisen tuloksia. Loput ovat profiileja ja siluetteja tai satunnaisia piirroksia. Jo alkuperäiskuvien valtava määrä paljastaa, että erilaisten graafisten jäljennösten tarve oli suuri. Vain kaksi valokuvaa ja yhden öljymuotokuvan Runeberg teetti omaan tarpeeseen.

Runebergia esittävien alkuperäiskuvien määrä on täysin ylivertainen ajan muihin kulttuurihenkilöihin, kuten Snellmaniin, Lönnrotiin ja Cygnaeukseen verrattuna. Vain Topelius pystyy tässä suhteessa kilpailemaan Runebergin kanssa, mutta hän syntyikin neljätoista vuotta myöhemmin ja eli niin pitkään, että yksityinen kotivalokuvaaminen oli jo käynyt tavalliseksi. Toinenkin vertaus on mielenkiintoinen: Runebergia esittäviä muotokuvia on kaikkiaan noin kolmesataa, kun taas hänen vaimostaan Fredrikasta on tuskin kymmentäkään.

J. L. Runeberg 1830-luvulla, Maria Prytzin piirros, SLS. J. L. Runeberg 1848, Johan Knutson, Porvoon museo.

Erikoista on myös se, että Runeberg suostui kuvattavaksi niinkin monta kertaa. Hän oli kiivasluonteinen ja valittikin alituiseen, miten tuskallista on istua liikkumattomana maalareiden mallina. Taiteilijat puolestaan pitivät Runebergia toivottomana tapauksena, koska tämä ei suostunut pysymään paikoillaan. Hän kääntelehti ja vääntelehti, ja monen aikalaiskommentin mukaan tulos olikin harvoin yhdennäköinen mallin kanssa.

Varsin monessa muotokuvassa Runebergilla on kädessään nuuskarasia, ja todennäköisesti juuri nuuskan rauhoittava vaikutus sai hänet ylipäätään istumaan taiteilijan mallina.

Valokuvat yleistyivät
Siirtyminen muotokuvamaalauksesta valokuvaukseen tapahtui Runebergin elinaikana. Maalatut muotokuvat olivat ylellisyyttä, johon vain eliitillä oli varaa. Sitä vastoin yhä huokeammasta valokuvasta tuli suosittu jo 1860-luvulla. Niin sanotuista käyntikorttivalokuvista tuli jokamiehen omaisuutta, ja uusi kätevä tekniikka mahdollisti kuvien rajoittamattoman monistamisen. Varhaisimpia valokuvia, dagerrotyyppejä, ei voitu monistaa ja ne olivat siten ainutkertaisia.

Ensimmäinen suomalainen valokuva kuvattiin Turussa 1842, vain kolme vuotta sen jälkeen kun tekniikka oli keksitty Ranskassa. Ensimmäinen Runebergista otettu valokuva on ryhmäkuva, joka kuvattiin Porvoossa jo vuonna 1846.

Valokuvauskoneitten saapuminen Suomeen oli Runebergille suuri helpotus: nyt hänen ei tarvinnut istua paikoillaan kuin kuusi sekuntia. Siitä huolimatta Runebergin ensimmäisen elämänkerran kirjoittaja J. E. Strömborg sanoi, ettei Runebergista koskaan onnistuttu saamaan aikaan täysin tyydyttävää muotokuvaa.

Johan Erik Lindhin öljymaalaus vuodelta 1832. Svenska litteratursällskapetin arkisto. Valokuva K. K. Meinander.
Johan Erik Lindhin öljymaalaus, 1832. Svenska litteratursällskapetin arkisto. Valokuva K. K. Meinander.

Runeberg 28-vuotiaana
Johan Erik Lindh (1793-1865) oli ruotsalaissyntyinen kuvataiteilija, joka Suomessa loi mainetta suosittuna muotokuvamaalarina. Alkuperäinen öljymaalaus on ensimmäinen Runebergia esittävä muotokuva. Signeeraamaton maalaus tuhoutui tulipalossa Turussa vuonna 1906. Koska teos oli ehditty valokuvata, se on säilynyt myös nykypolville, joskin mustavalkoisena.

Runebergin asento, oikea käsi takkiin kätkettynä, oli hyvin tavallinen aikakauden muotokuvissa. Myös kampaus, jossa runoilijan tuuheat hiukset oli kammattu korkeana aaltona otsan yli, seurasi ajan muotia.

Runebergin Lindhiltä tilaama teos on ainoa, jota voidaan pitää yksityisenä. Maalauksen valmistumisvuonna 1832 Runebergilta ilmestyi Hirvenhiihtäjät - esikoiskokoelma Runoja oli ilmestynyt kaksi vuotta aiemmin. Tuohon aikaan Runeberg oli vähävarainen, ja muotokuva saattaa olla Fredrika Runebergin veljen, Fredrik Tengströmin kokonaan tai osittain kustantama.

Runeberg antoi maalauksen vuonna 1832 vaimolleen Fredrikalle joululahjaksi. Sen mukana oli runo "kauniista miehestä", jonka tämä saisi lahjaksi. Vaimo ei pitänyt muotokuvasta eikä katsonut sen olevan miehensä näköinen, mutta Runeberg kommentoi maalausta sanomalla, että se esittää "hänen kaunista miestään". Muotokuvaa ei koskaan ripustettu Runebergien kodin seinälle, vaan Fredrika luovutti sen Runebergin sisaren Carolinan haltuun, jonne se myös jäi.


F. Liewendahlin litografia vuodelta 1841 C. P. Mazerin vuonna 1837 tekemän öljymaalauksen mukaan. Svenska litteratursällskapetin arkisto.

Runeberg 33-vuotiaana
Mazerin öljymaalaus oli ensimmäinen teos, jota jäljennettiin laajasti. Esimerkiksi F. Liewendahlin siitä tekemää litografiaa myytiin yleisesti kirjakaupoissa 35 kopeekan hintaan. Maalauksen tilasi Helsingin yliopiston Pohjalainen Osakunta. Se on nykyisin Ostrobotnia-talossa Helsingissä.

Tiedetään, että Runeberg inhosi mallina istumista ja Mazerinkin oli hankala saada hänet pysymään paikoillaan. Taiteilija oli siitä huolimatta varsin tyytyväinen lopputulokseen, joskin hän harmitteli Runebergin ylähuulessa ollutta rumentavaa parransänkeä. Runeberg on teoksessa pukeutunut siniseen takkiin ja liiveihin, ja hänen valkoisessa paidassaan on ns. schillerkaulus.

Carl Petter Mazer (1807-1884) oli suosittu tukholmalainen muotokuvamaalari, joka matkallaan Venäjälle oleskeli Helsingissä vuosina 1836-1838. Helsingin kautenaan hän piirsi ja maalasi useita, muun muassa Lauantaiseuran jäseniä esittäviä muotokuvia. Mazerin Suomen kauden tunnetuimpia muotokuvia on hänen ystäväänsä, kirjailija C. J. L. Almqvistia esittävä maalaus, joka on esillä Runebergin kodissa Porvoossa.


Todennäköisesti ranskalais-venäläinen litografin ja dagerrotypistin Joseph Desarnod'n dagerrotypia vuodelta 1846. Svenska litteratursällskapetin arkisto.

Runeberg 42-vuotiaana
Desarnod'n dagerrotyyppi on ensimmäinen Runebergia esittävä valokuva ja samalla ainoa häntä esittävä kokovartalovalokuva. Noin 185 senttimetrin pituista Runebergia pidettiin aikanaan pitkänä ja komeana miehenä. Kuvassa näkyvät vasemmalta Johan Ludvig ja Fredrika Runeberg yhdessä porvoolaisten perheystävien, Annette Reuterskiöldin, Tilda ja Adolf Sirénin sekä (istumassa) Emma Borgströmin ja hänen tyttärensä Fikenin kanssa.

Tästä kuvasta alkaen Runeberg kuvautti itsensä yleensä papintakkiin pukeutuneena siitäkin huolimatta, ettei hän toiminut pappina kuin kerran hätäkastetta toimittaessaan. Porvoon kymnaasin lehtorilta edellytettiin kuitenkin papiksi vihkimistä ja tuomiokapitulin jäsenyyttä. Walter Runeberg, joka näki isänsä mitä erilaisimmissa tilanteissa ja asennoissa, valitsi juuri tämän kuvan lähtökohdaksi suunnitellessaan patsasta, joka paljastettiin Helsingissä 6. toukokuuta 1885.

Dagerrotyyppi on aina peilikuva ja sen tarkkuus vähenee reunoja kohti. Siksi sekä Runebergin että Adolf Sirénin kasvot ovat kuvassa epätarkat. Desarnod'ta ei myöskään ole pidetty kovin taitavana valokuvaajana, mikä varmaan sekin vaikutti kuvan laatuun.

Koska dagerrotyyppien tiedettiin olevan peilikuvia, niin kuvattavilla oli tapana kammata jakauksensa toiselle puolelle, muuttaa takkinsa napitusta ja siirtää kunniamerkkinsä vasemmalta oikealle puolelle. Tästä kuvasta näkee, että Adolf Sirén on muuttanut napitustaan, mutta Runeberg ei.

Suomen ensimmäiset dagerrotypistit ja valokuvaajat olivat useimmiten ulkomaalaisia: ranskalaisia, balttilaisia, saksalaisia tai venäläisiä. Tämä johtui tekniikan hitaasta rantautumisesta Suomeen, joka näin ollen oli kiertäville ulkomaisille dagerrotypisteille neitseellistä markkina-aluetta. Joseph Desarnod kuului poikkeuksiin. Hän asui pitkään vakituisesti Porvoossa, jossa hänen vaimonsa Rosalie piti ranskankielistä tyttökoulua. Itse hän perusti kaupunkiin kivipainon.


J. C. Lihrin valokuva Runebergista ja Topeliuksesta 19. helmikuuta 1863. Svenska litteratursällskapetin arkisto.

Runeberg 59-vuotiaana
Tiedettiin, että Runeberg ei ainakaan omien sanojensa mukaan mielellään suostunut kuvattavaksi. Siksi Fredrika Runebergin veli, vuorimestari Fredrik Tengström, narrasi lankomiestään käymään yhdessä Topeliuksen kanssa vierailulla työpaikallaan Vuorikollegiossa Helsingin Fabianinkadulla. Tengström oli etukäteen sopinut harrastajavalokuvaaja J. C. Lihrin kanssa, että tämä pitäisi kameransa toimintavalmiina. Nopeasti ja konstailematta kaksi kirjailijaa istutettiin kumpikin omaan tuoliinsa ja Lihr sai kuvatuksi ainakin viisi valokuvalevyä. Topeliuksen mielestä valokuvat olivat kaikista Runebergista otetuista kuvista parhaat.

Lihr oli aikoinaan halunnut valokuvaajaksi, mutta jostain syystä haave ei koskaan toteutunut. Sen sijaan hän loi itselleen uran valtion virkamiehenä. Joka tapauksessa juuri Lihrin Runebergista ottama valokuva levisi kaikkein laajimmalle, muodostuen eräänlaiseksi Runebergin stereotyypiksi. Kuvan luominen vaati kuitenkin paljon käsityötä. Yksikään Lihrin viidestä otoksesta ei nimittäin täysin onnistunut. Kirjailijoita kuvaavaa pientä sarjaa monistettiin niin käyntikorttikoossa kuin suurennoksinakin, mutta laajan levikkinsä kuva sai vasta perinpohjaisen muokkauksen jälkeen - ja ilman Topeliusta.

Lihrin sarjasta neljän kuvan alkuperäiset negatiivit ovat tallella. Niistä voi seurata miten kuvia on muokattu. Runeberg on kuvassa tutussa asennossaan, istumassa oikea käsi takin povessa, vasen polvella leväten. Alkuperäisestä negatiivista näkee, miten Runebergin oikea olkavarsi, samoin kuin tuolin koristeellinen selkänoja on itse asiassa lisätty tussilla piirtäen.


Fredrik Runebergin kuva vuodelta 1875. Svenska litteratursällskapetin arkisto.

Runeberg 71-vuotiaana
Joulukuussa 1863 saamansa aivoverenvuodon jälkeen Runeberg kuvattiin vain kerran. Vuonna 1875 pariskunnan nuorin poika Fredrik otti isästään kahdentoista kuvan sarjan. Fredrik Runeberg lienee Suomen ensimmäisiä harrastajavalokuvaajia. Hän hankki kameran jo vuonna 1875 Euroopan matkallaan, varta vasten perhettään kuvatakseen. Samana vuonna oli useaan otteeseen ollut puhetta Runebergin ikuistamisesta, mutta runoilija sai toistuvasti asian lykättyä mitä erilaisimpiin verukkeisiin vedoten. Vaikka kuvaamisesta neuvoteltiin monen valokuvaajan kanssa, kuvausaikaa ei koskaan saatu tilatuksi.

Runoilijan poikana Fredrik Runebergilla oli muita valokuvaajia paljon epämuodollisempi suhde kohteeseensa. Tämä näkyy myös kuvasarjasta, jonka otokset ovat kenties herkimpiä kaikista Runebergia esittävistä kuvista. Kahdestatoista valokuvastaan Fredrik Runeberg myi kolme kirjakauppias G. W. Edlundille jäljentämistä ja myyntiä varten.

Miltä Runeberg oikeasti näytti?
Jokaista edellä esitettyä kuvaesimerkkiä on kaiketi pidettävä yhtä totena tai vääränä. Kaikki ne ovat tulkintoja, myös usein miltei tuntemattomiksi retusoidut valokuvat.

Runeberg-kuvissa mielenkiintoista ei oikeastaan olekaan se, miltä hän oikeasti näytti, vaan pikemminkin se, miten silloiset ja myöhemmät sukupolvet - eikä vähiten runoilija itse - halusivat hänet esittää: pitkänä ja komeana, leveärintaisena, avoimena, miehekkäänä ja erittäin arvovaltaisena. Silmälasit korostavat sivistynyttä ja älykästä vaikutelmaa, otsa on klassisen korkea jne. Tällaiselta kansallisrunoilijan tulee näyttää!

Kuvajäljennös Alfred Ottelinin kesäkuussa 1863 ottamasta kuvasta, SLS.
Vasta kun tutustuu tarkemmin kuvien syntyhistoriaan, oivaltaa miten hämillään Runeberg itse asiassa on ollut, ja miten hän ei luultavasti aina edes tiennyt missä pitää käsiään. Ne ovat usein klassisissa asennoissa, kenties valokuvaajan tai taiteilijan pyynnöstä.

Mielenkiintoista on myös se, että Runeberg kuvautti itsensä usein työpukuunsa eli papintakkiin pukeutuneena, vaikka hän ei varsinaisesti toiminutkaan pappina. Papintakki oli tärkeä hänen kulttihenkilön asemalleen: pappihan oli automaattisesti tavallisen kansan yläpuolella. Paitsi runoilija ja kansallisrunoilija Runeberg oli näin myös henkisyyden välittäjä.

Kirjallisuutta: Marta Hirn; Runeberg i bild, Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 1954

Agneta Rahikainen
(Suomennos: Christel Nyman ja Markus Sandberg)

<Takaisin